Lestadiolaisuuden tulo Pohjois-Karjalaan ja Joensuuhun

Ruotsin Lapissa 1840-luvulla alkanut Lars Levi Lestadiuksen mukaan nimensä saanut herätys laajeni samalla vuosikymmenellä joka suuntaan ja tuli Suomeen Enontekiön, Muonion ja Kittilän alueille. Oulun tasalta liike eteni kohden etelää.

Ensimmäiset kosketukset lestadiolaisuuteen saatiin Pohjois-Karjalassa 1870-luvulla. Liperiläinen Antti Hyttinen teki parannuksen Kuopion tammimarkkinoilla todennäköisesti vuonna 1875, ja alkoi palattuaan järjestää seuroja kotipaikkakunnallaan.

Oulusta Nurmekseen muuttanut kauppias Tuomas Kuittinen teki parannuksen vuonna 1876 suolanhakumatkalla synnyinkaupungistaan. Hänellä saattoi olla yhteyksiä lestadiolaisiin jo aiemmin. Samoihin aikoihin Pudasjärveltä tuli uskovaisia Kuokkastenkosken tehtaiden rakennustyömaalle. Pari vuotta myöhemmin Nurmekseen muutti Ylikiimingistä saarnaaja Herman Karjalainen.

Joensuuhun kristillisyyden toi kultasepän rouva Emilia Björklund. Hän kävi Oulussa sukulaistensa luona v.1875 ja teki matkalla parannuksen. Kotiin palattuaan hän kutsui veljensä, kelloseppä Herman Fredrik Ahlsrandin pitämään seuroja Joensuussa. Seuraavan vuoden helmikuussa pyyntö voitiin täyttää, kun Ahlstrand piti Gustaf Skinnarin kanssa kahden viikon ajan miltei päivittäin kotiseuroja. Parannuksen tekijöitä löytyi melkoisesti.

Ilmeisesti monet kaupunkiin muuttaneet käsityöläiset olivat jo kotipaikkakunnillaan tutustuneet lestadiolaisuuteen – ennakkoluulot eivät olleet esteenä. Kaupunginsaarnaaja Johan Pöyhönen osallistui seuroihin ja oli muutenkin myötämielinen: muun muassa Kontiolahden piispantarkastuksessa hän antoi myönteisen selostuksen liikkeestä. Lausunto oli yllättävä aikan, jolloin lehdissä hyökättiin lestadiolaisuutta vastaan. Hyökkäysten perusteina olivat ennen muuta julkinen synninpäästö seuroissa, kirkon kritiikki, hurmosilmiöt ja oman liikkeen pitäminen ainoana tosi seurakuntana.

Alkuun Björklundien koti oli seurapaikkana, kunnes kuusi vuotta myöhemmin vuokrattiin huoneisto kokoontumistilaksi. Muistitiedon mukaan on kyseessä ollut Malmi- ja Merimiehenkatujen kulmatalo. Seurojen pito vilkastui, kun 1880-luvulla kaupunkiin muutti useita puhujia (nahkuri Antti Hyttinen Liperistä, nuohooja Heikki Hiltunen Liperistä, Työmies Mikko Hermanni Karjalainen Kontiolahdelta ja lihakauppias Kusti Asikainen Liperistä ).

Seurojen ohella jokainen uskovainen teki evankeliumin työtä: ulkopuolisia puhuteltiin – parannuksen tehneiden elämän muutos merkitsi jo sinänsä puhuttelua ulkona oleville.

Keskinäinen rakkaus liitti uskovaiset yhteen ja johti myöhemmin järjestyneen diakoniatyön syntyyn. Yhteisiä seuramatkoja eri puolelle maakuntaa järjestettiin ja yhteistoimintaa varsinkin Liperin lestadiolaisten kanssa oli paljon: toiminnasta ei ole paljon tietoa, mutta se lienee ollut vilkasta.

Viime vuosisadan lopulla eläneistä lestadiolaisista ja heidän perheistään tiedetään muum muassa nahkurimestari Antti Larinen, leipurimestari Antti Tapaninen, sekä konduktöörit Rikhard Wilhelm Hirvonen ja Wilhelm Ludwik Tukiainen.

Uskovaisia yhdisti myös ympäristön paine. Kuopion piispa Gustaf Johansson puuttui toistuvasti piispantarkastuksissa lahkona pitämäänsä liikkeeseen. Erityisesti Liperissä kirkkoneuvosto käsitteli useaan otteeseen lestadiolaisuutta (vuonna 1877 kolmessa peräkkäisessä kokouksessaan laajasti).
Lähde:

Vaasa 1993; Hyvärinen Mauri & Juvonen Pertti & Kaasinen Aune & Karppinen Marjatta & Korhonen Aino & Naumanen Tauno & Pieviläinen Kyösti: Kohti rauhan rantaa. Juhlakirja Joensuun Rauhanyhdistyksen täyttäessä 100 vuotta. Joensuu 1994